Usein törmään siihen, että kun ihmisiltä kysyy kuulumisia, ensimmäisenä saa vastauksen, että on niin kova kiire ja tekemistä paljon. Eli kiireestä on tullut meille "normaali" olotila. Meillä ei ole aikaa (tahtoa) pysähtyä ja hiljentyä. Arvojärjestyksessämme on tapahtunut muutos vuosien varrella.

Meillä, kun ei ole aikaa pysähtyä ennekuin jokin meidät pysäyttää. Usein nuo pysäyttämiset ovat vain niin totaalisia, että elämä pysähtyy sitten kokonaan. Silloin sitten mietitään uutta arvojärjestystä omassa elämässä.

Olin lapsi ja mietin, että sitten kun olen aikuinen, niin minulla on ystäviä, hyvä ammatti, kaunis koti ja mukava perhe. Lähdin kilpajuoksuun saavuttaakseni nämä asiat. Sain tavoittelemani. Mutta huomasin, että elämäni ei mennytkään sen käsikirjoituksen mukaan, kun olin itse ajatellut. Perhe hajosi, menetin kauniin kotini, työpaikka meni, myös terveys heikkeni ... jne.. ystävistä onneksi uskollisimmat jäivät. Nousin sieltä taas omassa voimasani ja porskutin eteenpäin. Jälleen vaikeudesta uuteen.

Elämäni muuttui täydellisesti kaksi vuotta sitten. Tulin uskoon ja pyysin Jeesuksen elämääni. Nyt minulla on kaunis koti, olen menestynyt työssä, ihania ystäviä ja perhe, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Omassa voimassani en näitä ole saanut, vaan kiitän näistä Taivaan Isää.

Sairastin reumaa ja olin välillä niin kipeä, etten voinut kävellä, enkä ajaa autoa. Kivut olivat jatkuvasti seurana. Viime lokakuussa olin seurakunnan tilaisuudessa ja pyysin siellä rukousta kipuihini. Puolestani rukoiltiin ja paranin. Kävin jälkitarkastuksessakin ja kaikki arvon olivat normaalit. En ole kohta viiteen kuukauteen syönyt särkylääkkeitä enkä reumalääkkeiltä. Olen armosta parantunut. Kiitos Herralle.

Elämässämme on ollut paljon siunauksia ja tärkeysjärjestys on todella muuttunut. Kiire on vaihtunut kiitokseen.